ruokaselvitys, ruuantuotanto, Uudistuva Suomi, yhteistyö
Kun pääministeri juhannuksen alla soitti ja tiedusteli valmiuttani lähteä selvittämään keinoja Suomen maatalouden kannattavuuden parantamiseksi, huomasin palanneeni lähtöruutuun. Olen pienen maatilan poika. Tunsin nuorena vahvaa tunnepohjaista vetoa jäädä viljelemään kotitilaa. Kävimme asiasta keskustelun isäni kanssa niin keskikoulun kuin vielä lukionkin jälkeen. Muistan tarkkaan isäni viisaat sanat: ”Kyllä se on mahdollista, mutta kokemuksesta sanon, että elannon saanti ei tule olemaan helppoa. Mieti vakavasti muitakin vaihtoehtoja.”
45 vuotta myöhemmin pohdin jälleen suomalaisen maatilayrittäjän menestymisen mahdollisuuksia. Nyt kokeneena yritysjohtajana ja talousmiehenä.
Niin, kannattaako Suomessa ryhtyä maatilayrittäjäksi 2020-luvun kynnyksellä? Miten haavoittuva Suomi olisikaan ilman omaa ruokatuotantoa? Haluan uskoa, että omalla ruokatuotannollamme on yksistään turvallisuusnäkökulmasta kumpuava vahva kansan tuki. Samalla tutkimukset osoittavat, miten korkealle suomalaiset arvostavat kotimaista puhdasta ja turvallista ruokaa. Rakenteiden on kuitenkin muututtava, että elinkeino säilyisi.
Kun yritysjohtajana tuijotan viimeisen parin vuosikymmenen aikaista maataloutemme yrittäjätulon kehitystä kuvaavaa ja trendinomaisesti laskevaa käyrää, pohdin kuinka monta toimitusjohtajaa olisi erotettu matkan varrella, jos kyseessä olisi yhden yksittäisen yrityksen tulosura. Varmasti aika monta. Pohdin luonnollisesti, mitkä ovat juurisyyt suorastaan surkeaan kehitykseen: Onko tällä ”yrityksellä” ollut kirkasta strategiaa? Miten tätä kokonaisuutta on johdettu? Missä on omistajan ääni? Taloudellisen lukutaidonkin perään voisi kysellä. Yli kahdenkymmenen vuoden pituinen alamäki ei selity pelkillä katovuosilla. Jossain mättää.
Yhteinen epäonnistuminen on käännettävissä yhteiseksi voitoksi
Maatilayrittäjän liikkumavara on rajattu. Maatalouden harjoittamista säädellään, valvotaan, ohjataan ja luvitetaan vahvasti niin EU:n kuin kansallisen normiston kautta. Samalla tukipolitiikalla ohjataan ratkaisevalla tavalla viljelijän valintoja. Se, että maataloutemme on ajautunut kannattavuuskriisiin, on yhteisen epäonnistumisen lopputulema. Hyväksymällä tämän lähtökohdan otamme ensimmäisen askeleen kohti valoisampaa tulevaisuutta.
Ensisijainen vastuu kannattavuuskriisistä on luonnollisesti maatilayrittäjillä itsellään. Paljon on jo tehty, mutta samalla on nähtävä monet käyttämättömät mahdollisuudet. Avaan näkemyksiäni näistä mahdollisuuksista laajasti raportissani.
En valitettavasti tunnista, että ruokaketjullamme (tuottaja, teollisuus, kauppa) olisi yhteistä ja yhtenäistä tulevaisuudenkuvaa, eikä sen pohjalta laadittua kansallista tahtotilaa tai suunnitelmaa – ruokastrategiaa. Yhteisen ymmärryksen puuttuminen johtaa sitoutumisen puutteeseen. Tällainen näköalattomuus yhdessä tuotannon kannattavuuskriisin kanssa on johtanut julkiseen vastakkainasetteluun. Tämä tuntuu ikävältä, kun samalla tiedämme, miten erinomaisen puhdas ja turvallinen tuotteemme on.
Suomalaisen ruokaketjun kokonaiskuva. Kaupan keskittyminen ja sen myötä vahva neuvotteluasema ovat ruokaketjumme merkittävä ominaispiirre. Vienti on tuontia huomattavasti pienempää ja tuottajien ohjaus ja palvelut hyvin pirstaloituneita.
Akuutissa kannattavuuskriisissä painiskelevan maatilayrittäjän näkökulmasta pintaan nousee ymmärrettävästi kysymys: Riittääkö aika? Tämänkin tosiasian äärellä virkamiesten ja poliittisen tason päättäjien tulee nyt olla rohkeutta ja malttia nähdä pitkälle. Emme saa tuhota elinkeinoa, jolle on tarjolla myös uusia mahdollisuuksia.
Jatkotarinaa ei vain tule ilman merkittävää suunnanmuutosta ja uudistumista. Kestävän pohjan rakentaminen maataloudelle pakottaa kyseenalaistamaan nykyisiä käytäntöjä. On tunnistettava, että toimintaympäristö on valtavassa murroksessa. Viime kädessä muutosta johtaa kuluttajan eli asiakkaan muuttuva käytös.
Me tarvitsemme kipeästi kansakunnan yhteistä keskustelua, rakentavaa vuorovaikutteista dialogia ruuantuotantomme tulevasta suunnasta. Me tarvitsemme näkemyksellistä johtajuutta. Me tarvitsemme vastuunkantajia. Me tarvitsemme positiivisempaa ilmapiiriä ja avoimuutta.
Onko meillä työstään arvostusta ja toimeentuloa saavia maatilayrittäjiä vuonna 2030?
Suomalaisen ruuan tarinan jatkosta päätetään nyt. Tehdäänkö tästä kansallinen menestystarina vai luovutaanko mahdollisuuksista? Minkä viestin siis haluamme jättää nuorille, jotka nyt ja tulevina vuosina pohtivat ruuantuotantoa omana tulevaisuuden ammattinaan?
Olen itse ikuisesti kiitollinen isälleni rehellisestä, toki satuttavasta, mutta samalla ainoasta oikeasta neuvosta. Nykyisten päättäjien velvollisuus on toimia niin, että tulevaisuudessa yhä useampi isä ja äiti voisivat vastata tyttärensä tai poikansa kysymykseen juuri päinvastoin kuin oma isäni minulle.
Suuri kiitos jokaisella verkkokyselyyn ja kuulemisiin osallistuneelle! Panoksenne oli korvaamaton!
The post Suomalaisen ruuan tulevaisuus vaatii ravistelua, rohkeutta ja yhteistyötä appeared first on Bonfire.fi.
