Your address will show here +12 34 56 78
ruokaselvitys, yhteistyö, Uudistuva Suomi, ruuantuotanto
Reijo Karhinen

Kun pääministeri juhannuksen alla soitti ja tiedusteli valmiuttani lähteä selvittämään keinoja Suomen maatalouden kannattavuuden parantamiseksi, huomasin palanneeni lähtöruutuun. Olen pienen maatilan poika. Tunsin nuorena vahvaa tunnepohjaista vetoa jäädä viljelemään kotitilaa. Kävimme asiasta keskustelun isäni kanssa niin keskikoulun kuin vielä lukionkin jälkeen. Muistan tarkkaan isäni viisaat sanat: ”Kyllä se on mahdollista, mutta kokemuksesta sanon, että elannon saanti ei tule olemaan helppoa. Mieti vakavasti muitakin vaihtoehtoja.”

45 vuotta myöhemmin pohdin jälleen suomalaisen maatilayrittäjän menestymisen mahdollisuuksia. Nyt kokeneena yritysjohtajana ja talousmiehenä.

Niin, kannattaako Suomessa ryhtyä maatilayrittäjäksi 2020-luvun kynnyksellä? Miten haavoittuva Suomi olisikaan ilman omaa ruokatuotantoa? Haluan uskoa, että omalla ruokatuotannollamme on yksistään turvallisuusnäkökulmasta kumpuava vahva kansan tuki. Samalla tutkimukset osoittavat, miten korkealle suomalaiset arvostavat kotimaista puhdasta ja turvallista ruokaa. Rakenteiden on kuitenkin muututtava, että elinkeino säilyisi.

Kun yritysjohtajana tuijotan viimeisen parin vuosikymmenen aikaista maataloutemme yrittäjätulon kehitystä kuvaavaa ja trendinomaisesti laskevaa käyrää, pohdin kuinka monta toimitusjohtajaa olisi erotettu matkan varrella, jos kyseessä olisi yhden yksittäisen yrityksen tulosura. Varmasti aika monta. Pohdin luonnollisesti, mitkä ovat juurisyyt suorastaan surkeaan kehitykseen: Onko tällä ”yrityksellä” ollut kirkasta strategiaa? Miten tätä kokonaisuutta on johdettu? Missä on omistajan ääni? Taloudellisen lukutaidonkin perään voisi kysellä. Yli kahdenkymmenen vuoden pituinen alamäki ei selity pelkillä katovuosilla. Jossain mättää.

Yhteinen epäonnistuminen on käännettävissä yhteiseksi voitoksi

Maatilayrittäjän liikkumavara on rajattu. Maatalouden harjoittamista säädellään, valvotaan, ohjataan ja luvitetaan vahvasti niin EU:n kuin kansallisen normiston kautta. Samalla tukipolitiikalla ohjataan ratkaisevalla tavalla viljelijän valintoja. Se, että maataloutemme on ajautunut kannattavuuskriisiin, on yhteisen epäonnistumisen lopputulema. Hyväksymällä tämän lähtökohdan otamme ensimmäisen askeleen kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Ensisijainen vastuu kannattavuuskriisistä on luonnollisesti maatilayrittäjillä itsellään. Paljon on jo tehty, mutta samalla on nähtävä monet käyttämättömät mahdollisuudet. Avaan näkemyksiäni näistä mahdollisuuksista laajasti raportissani.

En valitettavasti tunnista, että ruokaketjullamme (tuottaja, teollisuus, kauppa) olisi yhteistä ja yhtenäistä tulevaisuudenkuvaa, eikä sen pohjalta laadittua kansallista tahtotilaa tai suunnitelmaa – ruokastrategiaa. Yhteisen ymmärryksen puuttuminen johtaa sitoutumisen puutteeseen. Tällainen näköalattomuus yhdessä tuotannon kannattavuuskriisin kanssa on johtanut julkiseen vastakkainasetteluun. Tämä tuntuu ikävältä, kun samalla tiedämme, miten erinomaisen puhdas ja turvallinen tuotteemme on.

Suomalaisen ruokaketjun kokonaiskuva. Kaupan keskittyminen ja sen myötä vahva neuvotteluasema ovat ruokaketjumme merkittävä ominaispiirre. Vienti on tuontia huomattavasti pienempää ja tuottajien ohjaus ja palvelut hyvin pirstaloituneita.

Akuutissa kannattavuuskriisissä painiskelevan maatilayrittäjän näkökulmasta pintaan nousee ymmärrettävästi kysymys: Riittääkö aika? Tämänkin tosiasian äärellä virkamiesten ja poliittisen tason päättäjien tulee nyt olla rohkeutta ja malttia nähdä pitkälle. Emme saa tuhota elinkeinoa, jolle on tarjolla myös uusia mahdollisuuksia.

Jatkotarinaa ei vain tule ilman merkittävää suunnanmuutosta ja uudistumista. Kestävän pohjan rakentaminen maataloudelle pakottaa kyseenalaistamaan nykyisiä käytäntöjä. On tunnistettava, että toimintaympäristö on valtavassa murroksessa. Viime kädessä muutosta johtaa kuluttajan eli asiakkaan muuttuva käytös.

Me tarvitsemme kipeästi kansakunnan yhteistä keskustelua, rakentavaa vuorovaikutteista dialogia ruuantuotantomme tulevasta suunnasta. Me tarvitsemme näkemyksellistä johtajuutta. Me tarvitsemme vastuunkantajia. Me tarvitsemme positiivisempaa ilmapiiriä ja avoimuutta.

Onko meillä työstään arvostusta ja toimeentuloa saavia maatilayrittäjiä vuonna 2030?

Suomalaisen ruuan tarinan jatkosta päätetään nyt. Tehdäänkö tästä kansallinen menestystarina vai luovutaanko mahdollisuuksista? Minkä viestin siis haluamme jättää nuorille, jotka nyt ja tulevina vuosina pohtivat ruuantuotantoa omana tulevaisuuden ammattinaan?

Olen itse ikuisesti kiitollinen isälleni rehellisestä, toki satuttavasta, mutta samalla ainoasta oikeasta neuvosta. Nykyisten päättäjien velvollisuus on toimia niin, että tulevaisuudessa yhä useampi isä ja äiti voisivat vastata tyttärensä tai poikansa kysymykseen juuri päinvastoin kuin oma isäni minulle.

Suuri kiitos jokaisella verkkokyselyyn ja kuulemisiin osallistuneelle! Panoksenne oli korvaamaton!

The post Suomalaisen ruuan tulevaisuus vaatii ravistelua, rohkeutta ja yhteistyötä appeared first on Bonfire.fi.

0

koulutus, osaaminen, yhteistyö, Uudistuva Suomi, oppiminen
Reijo Karhinen

On aika ymmärtää, että elinikäisen oppimisen vaade murtaa perinteisen käsityksen siitä, että yhteiskunta ensisijaisesti on vastuussa tutkintoon valmistumisen jälkeisestäkin yksilön osaamisen ajantasaisuudesta. Uudistumisen tempo kovenee, niin myös uuden osaamisen tarve. Tässä vauhdissa korostuu työntekijän oma vastuu samoin kuin työnantajan valmius tulla sopivalla tavalla ja oikea-aikaisesti vastaan.

Kyky oppia uutta on yksilön tulevaisuuden tärkein työelämätaito. Yritys, jolla on halu ja kyky katsoa tulevaisuuteen, havaitsee pian, että osaamistarpeet tulevat muuttumaan lähivuosina. Viidessä vuodessa paljon, kymmenessä vuodessa aivan radikaalisti.

Olen elänyt ajan, jolloin yrityksen kärkihuoli oli rahoitus. Tällä hetkellä omaa ja vierasta pääomaa on saatavilla enemmän kuin koskaan. Pääoman niukkuus onkin muuttumassa osaamisen niukkuudeksi. Tämä tarkoittaa, että osaamisesta tulee merkittävin kilpailuetutekijä. Ja vaikka osaavan työvoiman haasteista keskustellaan, sanat eivät vielä konkretisoidu kunnolla yritysten strategisissa toimissa.

Yritykset eivät voi kantaa vastuuta yksin. Yhteistyö erilaisten kumppaneiden kanssa on oleellista. Esimerkiksi tiivis korkeakouluyhteistyö turvaa sen, että pysytään paremmin kartalla niin tulevaisuuden kehitystrendeistä kuin myös tulevien osaajien valmiuksista. Uudenlainen tilanne haastaa yrityksiä myös verkostoitumaan uudella tempolla. Yritysten on otettava erilaisissa osaamisen uudistamiseen tähtäävissä verkostoissa ajurin rooli. Yritysten on oltava haastamassa myös yhteiskuntaa vahvemmin.

Osaamisen kehittäminen ei ole tehostamisprosessi vaan valtavan suuri kulttuurimuutos

Oppimishaasteessa on kaksi tasoa: varsinaisen ammattiin liittyvän oppimisen lisäksi on ensin synnytettävä oppimista tukeva kulttuuri ja opittava oppimaan tehokkaasti monilla eri tavoilla.

Outi Sivonen kirjoitti erinomaisesti Helsingin Sanomissa siitä, kuinka keskustelua tulisi siirtää koulutuksen tuottamisesta oppimisen monipuoliseen tukemiseen.

Pelkkä täydennyskoulutuksissa ravaaminen ei ole ratkaisu. Oppimisen tulee tapahtua nykyistä työtä tekemällä, uusiin projekteihin lähtemällä ja toisilta oppimalla tai jopa yhteistyökumppaniyrityksissä työskentelemällä. Työyhteisön tulee olla avoin uudelle ja sallia epäonnistumista.

Johdon tehtävä on tukea aktiivisesti ihmisiä uudistumaan, mutta ensisijainen vastuu kehittymisestä on ihmisellä itsellään. Kun yksilö ilmaisee halukkuuttaan kehittää osaamista, ollaan jo yli puolenvälin. Siihen haluun pitää tarttua nopeasti. Yrityksissä pitää olla aiempaa suurempi valmius myös itse kuroa umpeen niitä osaamisvajeita, joita yhteiskuntaamme on jo syntynyt tai uhkaa syntyä. Osaavan työvoiman puutteen edessä käsiä ei pidä nostaa ensimmäisenä pystyyn. On tilanteita, jotka voivat kääntyä jopa mahdollisuudeksi, ei vähiten työnantajakuvan näkökulmasta.

Uskon vahvasti, että henkilöstön osaamisen uudistaminen tulee olla yksi yrityksen ja myös julkisyhteisöjen toiminnan ydinprosesseista. Valmiita oppimishaluisia osaajia ei rekrytoida, ne tehdään. Yrityksen strategian on vastattava tähän. Tämä transformaatio haastaa HR:n toden teolla. Tulevaisuuden osaajien määrittely siirtyy yhä enemmän strategia- ja liiketoimintayksiköiden, HR:n ja yksilön yhteistyöksi. Liiketoiminnan on aiempaa vahvemmin ja aiempaa ennemmin pystyttävä kertomaan muuttuvat tarpeensa. Ennakointi ja johdon näkemyksellisyys korostuvat.

Osaamisongelmaa ei voi kiertää rekrytoinnilla

On traumaattista kohdata fakta oman osaamisen vanhenemisesta. Olen kuitenkin oppinut, että muutoksesta viestiminen henkilöstölle ajoissa ja selkeästi lisää valmiutta uudistaa kykyjään nykyisiin markkinoihin sopivaksi.

Ratkaisu osaamisongelmaan ei tule olemaan vain uusien osaajien rekrytointi. Pelissä on nyt liian isoja lukuja. Ihmisten oppimiskyky on valtava, sitä tukeva kulttuuri ratkaisee ongelman.

Meillä on kiire saada kaikki ymmärtämään, että taito oppia uutta tulee olemaan ratkaisevan tärkeää. Kukaan ei saa tulla yllätetyksi. Silloin kun osaamisen kehittämisestä on tullut ylimmän johdon ohjaama ydinprosessi, on otettu ratkaiseva askel kohti sitä, että osaamisen ajantasaisuuden arvostaminen on organisaatiokulttuurin dna:ssa. Oma-aloitteisuutta ja avoimuutta arvostava kulttuuri johtaa siihen, että yksilöt itse ymmärtävät oman osaamisensa ajankohtaisuuden.

Olisi onnetonta, jos talouskasvumme hyytyisi oikean osaamisen omaavien käsiparien puutteeseen. Neljäs teollinen vallankumous haastaa laajasti työyhteisöjen nykyisen osaamisen. Yksilöiden mahdollisuus varautua uuteen on ollut rajallista. Tilanne, johon olemme ajautumassa ja jossa jo osin olemme, ei ole yksilön vika. Siten on väärin laittaa yksilö yksin maksamaan siitä. Kyseessä on yhteinen ulkoa tuleva haaste – myös ratkaisujen on oltava yhteisiä.

The post Osaaminen – aikamme kilpailutekijöistä vaikuttavin appeared first on Bonfire.fi.

0

Tulevaisuus, korkeakoulu, koulutus, osaaminen, yhteistyö, yliopisto
Reijo Karhinen

Talouskasvu sekä panostus tutkimukseen ja tuotekehitykseen korreloivat keskenään ja juuri ne rakentavat tulevaisuutta. Hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii korkean työllisyysasteen ohella korkeaa työn tuottavuutta, joka puolestaan vaatii korkeaa osaamisen tasoa.

Ongelmana on, etteivät yritykset ja korkeakoulut ole heränneet hyödyntämään keskinäisen yhteistyön kaikkia mahdollisuuksia.

Olen pitkään seurannut korkeakoulukenttää. Liikesivistysrahaston hallituksen puheenjohtajana sekä OP:n pääjohtajana olen ollut mukana päättämässä laajalla rintamalla tutkimuksen rahoituksesta. Aloittelevana työelämäprofessorina tiirailen kenttää nyt toiselta puolen pöytää.

Pienenä maana Suomen erityisvahvuus on ollut korkea osaamisen taso. Työn murroksen edetessä vauhdilla meidän on nostettava osaamisen uudistaminen uudeksi vahvuusalueeksemme. Tämän tahtotilan toimeenpanoon tarvitsemme eri sektoreiden yhteistyötä. Tämä varmistaa kehitystyön relevanssin ja edelläkävijyyden.

Korkeakoulut tarvitsevat koko potentiaalinsa hyödyntämiseen yhteiskunnan muiden toimijoiden tukea. Nimenomaan yritysten rooli kaikkia osapuolia hyödyttävän osaamisen synnyttämisessä ja kehittämisessä sekä korkeakoulujen ulkoisena kirittäjänä on erityisen keskeinen. Täten on tärkeää, että korkeakouluyhteistyö on yritysten yhteiskuntavastuuagendalla korkealla.

Suomen menestystarinan jatkaminen edellyttää vastuun jakamista

Koulutusleikkaukset ovat lyhytjänteistä toimintaa, mutta samalla ravisteleva herätys kaikille. Yrityksille tiiviimpi korkeakouluyhteistyö luo kolmea kilpailutekijää:

1) Tulevaisuuden osaajien tietotaidon tunnistaminen ja siihen vaikuttaminen on elintärkeää tilanteessa, jossa osaaminen on niukkuustekijä. Yliopistojen riippumattomuuden rajoissa elinkeinoelämän edustajia tulee saada mukaan uusien koulutusohjelmien suunnitteluun.
2) Turbulentissa maailmassa tarve näkemyksellisyyttä edistävälle tutkimusyhteistyölle kasvaa, erityisesti kun pyrimme ymmärtämään tulevaisuuden ilmiöitä.
3) Tuloksellisella yhteistyöllä turvaamme laadukkaan korkeakoulukentän olemassaolon ja samalla luomme paremmat edellytykset toimintaympäristömme taloudelliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Näemme sen hyvin Suomen sisälläkin: korkeakoulujen asuttamat seutukunnat kehittyvät ja kasvavat.

Erityisesti tekoäly ja digitalisaatio ovat teemoja, joihin on etsittävä ratkaisuja nopeasti ja yhdessä. Yritysten tulisi pohtia esimerkiksi sitä, olisiko mahdollista avata rohkeammin asiakastietoja tutkimukselliseen käyttöön. Se on valtava uusi mahdollisuus, jossa tärkeää roolia näyttelee etiikka.

Korkeakoulujen tavanomaisen koulutuksen ja tutkimuksen lisäksi yritysjohdon katseet tulisi suunnata aikuiskoulutukseen ja jatkuvaan oppimiseen. Uudet yhteistyömuodot huutavat innovatiivisia kehittäjiä. Yritysten rahoittamat professuurit ja täydennyskoulutus ovat oikeita askeleita kohti tervettä yhteistyötä.

Lahjoittamisen ja vastaanottamisen kulttuuria vaaditaan

Koen, että Suomessa ei ole tarpeeksi sektoreiden välistä yhteistyön kulttuuria. Aktiivinen ja jatkuva keskusteluyhteys ja erilaiset yhteiset hankkeet ylläpitäisivät paremmin tuntumaa puolin ja toisin. Monia yrityksiä motivoi tieto siitä, miten rahoitusvarat käytetään ja monia yliopistoja tieto siitä, miten tutkimustietoa sovelletaan.

Korkeakoulujen tulisi institutionalisoida koko lahjoitustoiminto. Näin niillä olisi kokoaikainen näkemys ja suhde elinkeinoelämään. Oman kokemukseni perusteella helpointa on ollut tarttua tarjouksiin, jotka yliopisto on räätälöitynyt tarkkaan juuri edustamalleni organisaatiolle sopivaksi.

Elinkeinoelämän tulee ymmärtää, että korkeakoulut voivat parhaimmillaan olla strategisia kumppaneita. Ne täydentävät yritysten omia resursseja. Korkeakouluista löytyy paljon osaamista, jota ei tarvitse itse hankkia. Yhteistyöhön sijoitettu raha ja aika on kokemukseni mukaan vastikkeellista.

Molempien osapuolten on viestittävä omat tavoitteensa selkeästi – vain tämän jälkeen voidaan löytää yhteiset ja molempia hyödyttävät tavoitteet. Silloin syntyy aitoa kumppanuutta.

The post Korkeakoulu on tulevaisuuteen katsova strateginen kumppani appeared first on Bonfire.fi.

0